Minä sairastuin. Elämäni pysähtyi. Jäin työkyvyttömyyseläkkeelle. Olin niin uupunut etten jaksanut kuin olla kotona ja tehdä vain kotona välttämättömät asiat. 

Olin myös pitkään ilman seurakuntaa. Koin niin syvää pettymystä ja häpeää. Koin häpeää siitä, kuka olin ja mitä olin käynyt läpi. Koin olevani erilainen, vääränlainen. Sisälläni oli myös paljon vihaa. Olin kritisoiva – itseäni ja muita kohtaan. Ja ennen kaikkea olin todella yksin.

Koin paljon häpeää, mutta myös syvää toivottomuutta. Toivottomuus ei ollut pelkästään surua. Se oli sitä, että en enää uskonut muutokseen. En nähnyt minkäänlaista tulevaisuutta. En voinut uskoa, että tilanteeni voisi muuttua.Tuntui, että elämä oli mennyt ohi – ja ettei tulevaisuudellakaan ollut minulle mitään annettavaa. 

Merkityksettömyyden tunne oli raskas kantaa.

Miksi minä olen täällä?

Miksi edes yrittää, jos mikään ei muutu?

Ehkä kaikkein vaikeinta oli se, että en enää itse uskonut itseeni. En nähnyt itsessäni mitään mahdollisuuksia.

Mutta sitten elämässäni tapahtui jotain. Kohtasin ihmisiä, jotka uskoivat minuun. Ihmisiä, jotka näkivät minussa jotakin sellaista, mitä en itse enää nähnyt. Ja ehkä juuri se oli se käännekohta.

Ei se, että kaikki olisi muuttunut heti. Vaan se, että joku uskoi minuun, vaikka minä en enää itse uskonut.

Se alkoi kantaa.

Askel askeleelta.

Sain mahdollisuuden päästä työkokeiluun kymmenen vuoden eläkkeellä olon jälkeen. Se oli minulle iso asia. Sain kokea, että minä osaan. Minä pystyn.

Mutta vielä enemmän sain kokea:
Ehkä minulla on sittenkin toivoa.

Se oli minulle uusi alku.

Liityin seurakuntaan.

Ja sain kokea jotakin, mitä olin kaivannut pitkään: minä kuulun joukkoon. En ole yksin. Minulle on paikka. Vähitellen sisälleni alkoi syntyä toivoa. Aloin uskoa valoisampaan tulevaisuuteen.
Siihen, että elämälläni on vielä tarkoitus ja merkitys.

Olen lähtenyt kotoa liikkeelle. Olen löytänyt uusia harrastuksia, vapaaehtoistyötä ja olen mennyt uusiin paikkoihin tapaamaan ihmisiä. Sellaisiin asioita, joihin en olisi ennen pystynyt.

Ja kun katson taaksepäin, näen tämän selvästi: toipumisen matkalla tärkeintä oli se yksi ihminen, joka uskoi minuun ja mahdollisuuksiini. Se kantoi silloin, kun en itse jaksanut uskoa.

Kiitän Jumalaa ja ihmettelen hänen hyvyyttään. Sitä, että hän ei jättänyt minua siihen, missä olin. Koen, että olen saanut uuden mahdollisuuden. Olen saanut alkaa elää.

Jumala puhuu minulle tämän laulun sanoin:

“Katso, minä teen uutta – ettekö sitä huomaa?Katso, minä teen uutta sinun elämässäsi.”

Ja ehkä juuri siitä tässä on kyse.

Askel askeleelta elämä alkaa avautua uudelleen.

Ja tänään minä saan olla matkalla.

En täysin valmiina, mutta en enää paikallani.

Minä elän.

“Se, mikä on ihmiselle mahdotonta, on Jumalalle mahdollista.” (Luuk. 18:27)

Tuuli